Vova kuorsaa ja mä valvon. En siis siks että se kuorsaa vaan siks et meillä on täysin eri unirytmit. Käytän tämän ajan ennen omaa väsymystäni sängyssä pyörimiseen ja hikoiluun kunnes ymmärrän nousta ylös. Tänään aloin miettimään että jos mun pitäisi valita yksi paikka, aika ja hetki joka vastaa kaikkein eniten sitä, mitä voisin kutsua täydellisyydeksi, tai sitä, mikä on koskettanut mua syvemmältä kuin muut paikat, valitsisin tämän:
Kuva on otettu tämän vuoden tammi-helmikuussa Thaimaassa jossain Chiang Main ja Chiang Rain lähimaaston vuoristossa. Kyseessä on Lahu-kylä jonne me vaellettiin 5 hengen porukalla. Eräs hiljainen pariskunta ilmeisesti Alankomaista, David Espanjasta ja me. Tässä postauksessa kerroinkin jo meidän reissun Chiang Mai - osuudesta mutta tämä kyläkokemus ansaitsee laajempaa huomiota.
Me vaellettiin ja kiivettiin kylään sillä viiden hengen porukalla. Päivä siinä kului mukavasti. Nousut oli tosi jyrkkiä ja meillä oli rinkat selässä. Aurinko paahtoi suoraan ja välillä musta tuntu etten pysty enää. Meidän opas Chai kertoi vetävänsä tuota väliä toistakymmenettä vuotta päivittäin niin se ehkä antoi mulle hieman lisäpuhtia. Maisematkin oli niin upeat että ei siinä voinut olla kuin yhtä hymyä. Jossain vaiheessa Chai teki mulle lehtihatun etten saa auringonpistosta :3
Kylään saavuttuamme meille kerrottiin että tänään siellä juhlitaan kiinalaista uuttavuotta eli siellä on kunnon juhlat! Sen kuuli jo ennen pimeän tuloa. Kylän lapsilla oli jotain todella kovaa paukahtavia paiskottavia juttuja, joita ne viskeli päättömästi joka suuntaan. Ilma oli seisahtunut ja hiljaa, ainoat äänet olivat nuo paukkeet Lahu-kylästä sekä laakson toisella puolella olevasta kylästä. Meidän kylästä lähtöisin olevat paukahdukset kiersivät kaaressa koko laakson äänellään, ja se oli ainutlaatuinen kokemus seurata sitä äänen kulkua ja pamahtelua eri kohdissa rinnettä.
Majotuksena meillä oli tuttu ja kodikas bambumaja. Semmosissa oli tullut vietettyä aikaa ennenkin ihan huolella mm. Koh Jumilla. Niissä on tunnelmaa. Kuulet kaikki viidakon äänet ja tunnet kaikki tuoksut. Raikas ilma on kokoajan läsnä. Tänä kyseisenä iltana vaan jäi raikkaat taakse kun niistä paukuista tuli hirveästi savua ja niitä paukahteli ihan miten sattuu, välillä ihan mun alla.
Illan pimetessä kylän aukiolla (ylempänä kuvissa) alkoi hyvin mielenkiintoiset juhlat. Lapset tanssivat ringissä ja soittivat metallilautasia. Tuli siinä itsekkin harjoiteltua näitä koreografioita vaikka niin väsyneitä oltiinkin. Mua inhottaa ja suoranaisesti pelottaa kovat äänet, en voi esimerkiksi olla uutenavuotena ulkona ollenkaan, joten painuin sitten lähelle meidän bambumajoitusta kuuntelemaan räiskyntää ja savunhuuruisia juhlintoja. Tuo kaikista ylin kuva on otettu siinä "terassilla" ja siinä istuessani mietin, kuinka kaunis voi maailma olla. Se laakso oli kaunein paikka mitä olin koskaan nähnyt. Aivan sama kuinka kauan siinä istui ja tuijotti, siinä ei käynyt aika pitkäksi. Tähtitaivas loisti kirkkaasti ja pistettiinpä siinä muutama kynttiläkin palamaan. Siellä se sielu lepäsi. Sillä hetkellä mulla oli kaikki mitä mä ikinä tarvitsin.
Seuraavana päivänä herättiin kukonlauluun, tai sielläpäin tuppaa ne kukot rääkymään alle minuutin välein kurkku karheana ehkä mukavasti noin tunnin verran. Ei ole niin idyllinen se kukonlaulu mitä piirretyissä lapsena annettiin olettaa. Kuitenkin siinä on romantiikkaa. Jotain niin aitoa. Ja ainakin herää kunnolla kun se sama metakka jatkuu niin kauan kunnes olet hereillä.
(Toinen elämäni täydellinen hetki:)
Nousin bungalowista, menin rinteessä olevaan suihkuun josta tuli vain kylmää vettä. Karaistin itseäni raikkaassa vuori-ilmassa samalla auringonnousua katsellen ja kuunnellen sitä samaa kukkoa. Mietin taas että ei voisi asiat paremmin olla. Miten vähään voi ihminen olla tyytyväinen. Kuinka paljon saankin irti tällaisesta primitiivisesta kokemuksesta.
Hetken kuluttua täydellisyys koki pienenpienen kolauksen kun David kertoi että missattiin illan oopiuminpolttelut kyläläisten kanssa =D
Millamaija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti